Pages

Imetyksen jäljet

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Riippuvat, kurttuiset ja pienet tissit. Ne ovat kai se, mitä imetys yleensä naisille muistoksi pitkästä imetyksestä jättää. Minulle ne taas ne ovat ehdottomasti se pienempi osa imetyksen jäljistä. Suurimmat jäljet jäivät minulla fyysisesti näkymättömiin osiin. Psyykeeseeni. Nyt, kun rankan imetysdieetin loppumisesta on kulunut reilu puoli vuotta, voin puhua imetysdieetistä jo ehkä joka toisella kerralla itkemättä (tätä kirjoittaessa läppäri taitaa kuitenkin kastua…)

Selvennykseksi vielä kaikille asiaan vihkiytymättömille: imetysdieetti ei meillä refluksikko-moniallergikkopiireissä ole dieetti, jossa äiti imettää laihduttaakseen. Heh. Tämmöisiä epäilyjä olen meinaan kuullut. Minun imetysdieettini oli lääkärin määräämä, lapsen kasvamisen kannalta välttämätön teko ja allergiselle lapselleni monipuolisen ravinnon turvaava keino.

Koen, että olen äitinä tehnyt paljon väärää (Antiäitienpäivä). Suurimpana vääryytenä pidän ensimmäisen puolen vuoden aikaista Pikkusankarin sairauden diagnosoimattomuudesta johtuvaa tietämättömyyttä vauvan hoidon suhteen: nyt ajatellen tuntuu, että teimme likipitäen kaiken väärin. Onneksi koko äitiyteni ei sentään ole pelkkää elefantin tallomaa sontaa: todella suurena saavutuksena pidän yksitoista kuukautta kestävää imetysdieettiäni. Dieetti alkoi kahdeksalla ruoka-aineella ja loppui noin viiteentoista. Joka ikinen päivä lautasellani oli kanaa, bataattia, kesäkurpitsaa, maissia ja riisiä. Jälkkäriksi mustikkaa, luumua ja päärynää. Melkoinen kulinaarisen ilotulituksen vuosi!

En olisi ikinä uskonut venyväni noin hurjaan suoritukseen. Minä, joka olen aina ollut suuri ruuan ja herkkujen rakastaja. Nainen, joka mieluummin on sitä mieltä, että elää syödäkseen kuin syö elääkseen. Sain kuulla lukemattomia kertoja, että mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Näin minäkin ajattelin aluksi: jokainen äiti olisi valmis tähän. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että ehei... Ei tätä monikaan jaksaisi. Varsinkin rankan univelan kanssa elämä tuntui jokseenkin erikoiselta extreme-lajilta.  En tiedä, pystyisinkö vajaan vuoden kestävään dieettiin enää itsekään uudestaan, jos olisi tarvetta. Sen verran hurjaa hommaa se oli, tarkkailla JOKA IKISTÄ suupalaa itselle ja lapselle. Olin monta kertaa hyppäämässä epätoivon rotkoon. Mutta yleensä silloin ihana mieheni tarttui minua kädestä ja veti turvalliselle maalle.

Kiitos imetysdieetin, ajattelen ruoasta, syömisestä, ihmisten jatkuvasta laihduttamispakosta sekä tiukkaakin tiukemmasta kontrollintarpeesta hieman eri tavalla kuin ennen. Nykyään toitotan syömisen suhteen armollisuutta, vapautta ja rajoittamattomuutta kaikille, jotka painivat elämäänsä pilaavien, päänsisällä olevien liian tiukkojen rajoitteidensa kanssa. Tällä hetkellä voin sanoa, että dieetti kasvatti minua kunnioittamaan ruokaa, erilaisia makuja ja omaa allergiattomuuttani hyvin paljon sekä ottamaan aiemman rennon asenteeni kanssa vielä rennommin, mitä syömiseen tulee.

Myönnän, olen ollut aina aika nirso syömisteni suhteen: en saa millään alas muun muassa mitään etikkaista, kovin öljyistä, makean ja suolaisen yhdistelmää, hapanimelää enkä maksaa. En, vaikka olen antanut näille mauille monen monta tottumismahdollisuutta. Yökkäilin myös bataatille ja punajuurelle ennen dieetin alkamista, mutta niinpä vain minä puputin toista koko vuoden joka päivä, toista puolen vuoden ajan joka päivä. Siinä ei paljon nautinnoista voitu puhua: ruoka oli pelkkää polttoainetta minulle ja lapselleni. Vuoden aikana opin kunnoittamaan valinnan vapautta, mausteita, eväiden kantamispakottomuutta ja kaipaamiani ruokia entistä enemmän.

Muutamia nirsoiluja lukuunottamatta suhde ruokaan on minulla ollut aina tosi rento. En ole ikinä ollut laihdutuskuurilla, ja imetysdieetin aikana varmistui, että ikinä en moiseen ryhdykään (ellei terveys todella sitä vaatisi). En ole ikinä rajoittanut syömisiäni siksi, että joku tietty ruoka olisi muka epäterveellistä tai epätrendikästä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Olen aina ollut fiilis-syöjä: syön sitä, mitä tekee mieli, niin paljon kuin mieli tekee ja juuri silloin, kun mieli tekee (tähän pyrin aina kun muut tilannetekijät tämän sallivat).

Mutta kuitenkin, ennen imetysdieettiä kärsin selvästikin sokeririippuvuudesta: söin joka ikinen päivä jotain makeaa (yleensä aina niitä värikkäitä Makuunin laareista napattavia lisäainekokoelmia, ja kyseisen parin kolmen sadan gramman pussin lisäksi usein tekemiäni leipomuksiani ja vierailla ollessa tietenkin kahvipöydän jokaista sorttia - siis kaikkea eteeni sattuvaa ja itsesatutettavaa makeaa), eikä kokonaismäärä ollut todellakaan pieni. Jos makeaa ei jostain syystä päivään kuin luonnostaan kuulunut (yleensä siis kuului), huomasin vähitellen, että sitä oli PAKKO saada. En kuitenkaan tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, sillä terveydellisiä haittoja mässäilystä en kehossani havainnut. Olin sokeririippuvainen, mutta kaveerasin riippuvuuden kanssa, en pistänyt inhokkilistalle. Ehkä sakkaroosimässäämisen huonoja puolia kehossani on aina lieventänyt se asia, että minulla on suuria intohimoja myös liikunnan puolella.

Jotain tapahtui imetysdieetin aikana. Ei, en alkanut pitämään bataatista, eikä ruokamieltymykseni muuttuneet mitenkään. Mutta sokeririippuvuus hävisi! Olen yrittänyt pähkäillä kaikkia mahdollisia syitä tälle muutokselle, mutta tarpeeksi järkevää en ole keksinyt.

Imetysdieetistä irtautuminen oli samaanaikaan hyvin riipaisevaa, surullista, iloista, vaikeaa kuin kauan odotettuakin. Kehoni oli tottunut noin kymmeneen päivästä toiseen toistuvaan ruoka-aineeseen, ja uusien ruokien ottaminen omaan ruokavalioon vuoden jälkeen ei sujunut kivuitta. Vai mitä mieltä olette yhden suklaapalan jälkeisestä kymmenen minuutin vatsakrampista, vesimelonisiivun aiheuttamasta yllätysoksennuksesta, pullan aiheuttamasta parin päivän veriripulista ja ruisleivän aiheuttamasta viikon liikuntakyvyttömyydestä.

Mutta sitten kun ruuat alkoivat uppoamaan ilman huolia, niitä upposikin sitten kunnolla. Päätin jo lopettaessani dieettiä, että mitään itseeni liittyviä ruokarajoituksia en itselleni koskaan aseta. En lajien enkä määränkään suhteen, ellei jokin sairaus sitä vaatisi. Tammikuussa alkoi ihana kuherruskuukauteni ruuan kanssa. Ehkä niitä oli kaksi. Oikeastaan niitä oli kolme. Tuona aikana pupelsin, mussutin, jyrsin ja närpin ruokaa, herkkuja, naposteltavaa ja välipalaa. Perhe ja ystävät kantoivat kassitolkulla nautintokamaa kotiin, minäpä siihen päälle vielä herättelin leivontataitojani henkiin ja ostelin kaikkia missattuja pakko maistaa-uutuuksia. Nautin, keräsin makuja ja muistelin, mistä kaikesta olin jäänytkään paitsi. Kaikki dieetin aikana menettämäni kymmenisen kiloa tulivat korkojen kera takaisin parissa kuukaudessa. Hupsista vain. Kerran laskeskelin huvikseni, että kalorimäärät tuon kolmen kuukauden ajan hipuilivat neljää, viittä tuhatta päivässä. Mieheni jo pienessä paniikissa vihjaili ruokalaskun kasvamisesta, vaatekaappini vaatekokojen riittävyydestä ja vakavasta todennäköisyydestä sokeririippuvuuden uudelleenkehittämisen suhteen. Hän ei halunnut ryhtyä taas yöllisten Makuuni-reissujen karkinhakuorjaksi.

Mutta kappas, turhaan mieheni vihjaili. Painonnousuni loppui ja kuherruskuukasien jälkeen syömisestäni tuli hyvinkin sokeririippumatonta ja tasapainoista (tasapainoisuus toki kärsii useinkin, sillä Pikkusankari pahimmissa kipukänkkäränköissään ei anna minun laittaa itselleni ruokaa saati istuutua sitä syömään). Mutta siis. Syön vieläkin lähes joka päivä makeaa (ja määrällisesti paljonkin), mutta sellaisena (harvinaisena) päivänä, kun en ole sokeriherkkuihin muistanut tai kerinnyt koskea, en ole niitä kaivannutkaan! Outoa kerrassaan. On mahtavaa, sillä painoni on aikuisen paino, vartaloni on nykyään ihanan naisellinen, ja nautin syömisen täydellisestä kontrolloimattomuudesta. Kiitos raskauden, äitiyden ja imetysdieetin, en ole koskaan voinut kehossani näin hyvin kuin nyt.

Imetysdieetti avasi silmäni monien asioiden suhteen. Se, mikä pännii minua nykyaikana eniten ruoka-, ja vartaloasioiden suhteen ovat turhat rajoitukset ihmisten päässä! Hei haloo, aiotko koko loppuelämäsi laihduttaa niitä viittä ylimääräistä kiloa pois, jos sen sijaan voisit nauttia elämästäsi paljon vapaammin ja antaa vain olla, rentoutua? Onko sinulla todella tarpeeksi sisältöä elämässäsi, jos mietit usein, kuinka kaksi senttiä pitäisi saada pois reisistä? Onko tiukoista terveellisen ruuan pakkomielteistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos ruuan terveellisyydestä stressaa jatkuvasti sen sijaan, että söisi huomattavasti rennommin ja vähemmän stressaavasti? Aiotko lähteä säälittävästi massan mukana tavoittelemaan elämääsi nyky-yhteiskunnan hullujen standardien mukaista ainoaa sallittua kehonmallia, vai olisitko sittenkin onnellisempi ihan omien standardien mukaisessa kehossa? Olisiko kuolinvuoteella pikkusen kivempi muistella mahtavia ruokaelämyksiä kuin sitä, että sain kun sainkin pidettyä rasvaprosentin viidessätoista koko elämäni ajan?

En tietenkään tarkoita seuraavaa kirjaimellisesti, mutta kyllä aika usein dieetillä ollessani, kun kuuntelin joidenkuiden turhanpäivästä ruoka- ja selluliittimasennusta, tuli mieleen, että voisikohan noille turhille ruikuttajille tapahtua elämässään joskus jotain vähän herättävämpää... joutuisivat vaikka samanlaiselle dieetille, niin saisivat vähän perspektiiviä tähän elämään.

Imetysdieetin jälkeen huomasin, että minä olen vapautunut kaikista tiukoista pitää olla semmoinen ja semmoinen- normeista. En olen aiemminkaan niistä juuri piitannut, mutta nyt: eipä voisi vähempää kiinnostaa. Minulle ei muiden laihdutukset kuulu, ei. Mutta valistustyötä haluan tehdä. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miten suuri ilo on, kun saa syödä mitä vain ja kun saa kokea puhdasta liikunnan iloa ilman mitään kaloreiden laskemista tai timmiytymistavoitteita. Aiemmin ajattelin syömishäiriöt suppeammiksi sairauksiksi, mutta imetysdieetin muutettua katsontakantaani olen suruikseni huomannut, että (uskallanko sanoa) suurin osa naisista lipsuu aika useinkin syömishäiriöajattelun puolelle ruokarajoitteineen ja pakkomielteisten vartalonmuokkaushaaveitteinsa kanssa. Ruuasta ja syömisestä tuntuu tulevan liian usein monille ongelma.

Minä väitän nyt törkeästi ilman minkäänlaisia terveystieteiden professorin papereita, että jos rento syöminen ei ihmisellä onnistu, niin sitten on kyllä hyvin todennäköistä, että kyseinen henkilö kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Minun mielestäni on suorastaan sairasta, että ihmiset pyrkivät johonkin tiettyyn gramman tarkkaan painoon tai haluttuun vaatekokoon. Ja yksi typerimmistä ajatuksista on se, että jotkut todella rankaisevat itseään Geishasta tunnin mittaisella tappospinningillä. Pään pyöritykseni yltyy: minua ei haittaa, vaikka painoni olisi jatkossa plus jotain tai miinus jotain (toki terveyden rajoissa); ainoa, mikä minulle merkkaa, on ehdottomasti hyvä olo ja se vapaus, mikä rajoittamattomasta syömisestä tulee. Nyt jo osaan pienesti kiittää järkyttävän rankkaa imetysdieettivuottani henkisen kehitykseni kasvun isosta lykkäyksestä.

Miehiä varmaan ällöttää ja naiset katsovat minua säälien, mutta minäpä kävelen leuka pystyssä heidän edessään uusissa kesähousuissani. Vaikka tyylipoliisit mitä sanoisivat, minä aion liikkua kaupungilla shortseissa, jotka paljastavat selluliittini, ja minä aion mennä rannalle kivoissa bikineissä, vaikka ala- ja yläosien välissä pari hassua (ihanaa) vatsamakkaraa olisikin. Olen tässä viime viikkoina taas kerran huomannut rankemman kautta (Miksi?), että elämä on aika arvokasta, joten nyt imetysdieetistä eroopääsemisen jälkeen(kään) en todellakaan aio kuluttaa turhaa energiaa jonkun saavuttamattoman ihannevartalon tavoitteluun tai jokaisen aterian kaloreiden laskemiseen, vaan yksinkertaisesti nautin elämästäni ja yritän parhaani mukaan saada kaikki ihanat läheisenikin nauttimaan omastaan.
Kannattaa kokeilla ;-)

13 kommenttia :

  1. Mahtavaa!:)

    Onneksi sitä ei dietin alussa tiennyt kuinka kauan ja millaiseksi ruokavalio menee.. Urakkaan on helpompi lähteä kun sen kestosta ja seurauksista ei tiedä, "kokeillaan nyt miten tällainen toimii", ja sit vaan päivä ja viikko kerrallaan sitä jaksaa edetä. Sit mikä on jännä, niin sitä ei enää ees osaa lopettaa! Mä itkin aina mun miehelle etten jaksa enää, mut sit kun se kannusti lopettamaan, et yrittään löytää joku muu ratkaisu niin mä aina rupesin hannailee. Ajattelin, et kyllähän mä nyt vielä kuukauden jaksan, et hei camoon, kyllähän nyt lapsen terveys on suklaata tärkeempää. Ja sit ei olis sitä lohtu- ja tainnutusvälinettä käytössä kun lapsi kipuilee tai heräilee.

    Rasittavinta oli kuunnella ihmisten kommentteja kun kuulivat iideestä, "joo mäkin olin kerran kuukauden karkkilakossa" tai "kyllähän sitä lapsen eteen tekee mitä vaan" (sellasten ihmisten suusta jotka ei tod näk todellakaan luopuis siitä pullastaan!)

    -linda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Linda, miten meidän ajatukset menevätkään niiiiin samoja ratoja. Olisin voinut kirjoittaa jokaisen sun lauseen!

      Muuten, jos vain haluat ja jaksat kertoilla, niin kuulisin mielelläni teidän uusimpia kuulumisia :-)

      Poista
    2. Mä oon näköjään vallannu nää kaks allergiablogia omaksi terapiakentäkseni:) On vaan niin helpottavaa kun joku tajuu ne omat filikset ja pääsee purkamaan kuuppaa.

      Kiitos kysymästä, meillä menee hyvin! Lapsi on nyt 1v7kk, ruoka on pitkän totaalilakon jälkeen alkanut taas maistua, siitepölyistä ei mielestäni ole ollut harmia ja allergiat tuntuu pikkuhiljaa helpottavan. Vapaaseen käyttöön on viimeisen puolen vuoden aikana saatu vain pari ainetta, hitaasti hivuttamalla banaani ja kaurajugurtti, ja perunaa sietää käsiteltynä silloin tällöin. Mutta mikä parasta, oirehdinta on helpottanut! Epäsopivien kokeilusta ei tule mitään dramaattisia oireita ja kolmen päivän kärsimystä, vaan oireet tulee välittömästi ja lievinä, ne on helppo lääkitä heti, olo helpottaa ja elämä jatkuu. Nyt ollaan tehty kokeiluja ei-niin-fiksulla, mutta ihanan rennolla asenteella eli kun muun perheen ruokalistalla on jotain kokeiltavaksi sopivaa niin lapsi saa maistaa jos haluaa. Eli niitä ruokia joita kohtaan osoittaa kiinnostusta niin saa maistaa (kunhan ei sisällä tunnettuja superpahiksia, tyyliin maito tai ruis) ja luotan, että itse lopettaa syömisen jos tulee paha olo. Tässä tekniikassa on se huono puoli että sitten kun oireita tulee niin ei oikein tiedä mistä ne tuli kun on maisteltu vähän sitä ja tätä, eikä tosiaan saada lisää "varmoja sopivia". Mut saapahan ainakin uusia makuja, se on musta tärkeempää nyt, koska laskelmien (ja kasvukäyrien) mukaan kasvaa ihan hyvin niillä turvaruoillaankin, joten lasjennuspakkoa ei ole. Meillä tämä on vaikuttanut myös ruokahaluun positiivisesti, taitaa lapsi olla ajoittain tosi kyllästynyt siihen bataattipossuunsa, ei sinänsä yllättävää.

      Maitoa (ja ehkä kananmunaa?) aiotaan kokeilla kotona joskus loppukesästä, ehkä jollain juustonpalalla, jännää:) Muuten ei ole hirveästi suunnitelmia kokeilujen suhteen (pitäis kyllä varmaan olla!). Loppukesäksi/alkusyksyksi haluan mahdollisimman rauhallisen tilanteen kun meille tulee pikkusisarus enkä halua mitään extra-haastetta arkeen... Kaipaisin ehkä jotain selkeetä, lääkärin tai rtn tekemää listausta, "näitä kokeilette seuraavaksi tässä järjestyksessä":) heh. Jotain sellasta arkea helpottavaa (mitä?) olis kiva saada sopimaan, tai vaikka joku reissueväs/piknikruoka näin kesän kunniaksi... Ja jotain "perheen yhteistä syötävää". Nyt me vedetään kerta viikkoon koko perhe bataattipossua, koska musta on tärkeetä se esimerkki, ja että syödään yhdessä ja samaa ruokaa edes joskus.

      Perusasiat on meillä on nyt ihanasti tasapainossa. Lapsi nukkuu pääosin tosi hyvin, vatsa toimii ilman lääkkeitä ja tosiaan, pitkän (ja vanhempia stressaavan) maidolla elelyn jälkeen on taas alkanut syömään myös kiinteitä.

      Tällasta meille.

      Kiitos taas blogiatasi ja tsemppiä edelleen jatkoon!
      -linda

      Poista
    3. Olipa kiva kuulla tarkemmin, millainen tapaus lymyilee nimimerkkisi takana ;-) Ja blogini käyttäminen terapiatarkoituksessa on todella suotavaa!! Tee sitä jatkossakin :-)

      Olen hirmu onnellinen teidän puolestanne, kun tilanteenne on nyt noinkin tasapainoinen! Toivotaan, että suurempia kompastuskiviä ei enää tulisi!

      Ja iloa odotukseen <3

      Poista
    4. Heh, ei näköjään pitäisi ikinä, siis ikinä, sanoa ääneen jos sattuu hyvä vaihe, heti tulee märkä rätti päin pläsiä:)

      Käytiin tänään pikaisesti kylässä paikassa, jossa vähän meidän poikaa nuorempi lapsi myös viettää silloin tällöin aikaa. Siellä oli tän lapsosen muutamia leluja, joilla poika tietty leikki. Yhtä nallea ehti vähän maistaakin. Autoistuimeen poikaa asetellessa huomasin, että naamassa nokkosrokkoa ja lisää nousee koko ajan. Prkl. Äkkiä antihistamiini naamariin ja kotiin. Puolen tunnin päästä näpyt oli jo laskemaan päin ja poika oli ihan ok oloinen. Lounas ei kuitenkaan maistunut ja päikkäreille nukahtaminen kesti yli kaks tuntia! Eli jotenkin oli sit paha olla vaikka näpyt oli jo laskenu:( Päikkäreiltä herättyä oli oma itsensä, söi ja joi riisimaitonsa.

      Epäilen et reaktion aiheutti maito. Lelun omistajalapsi on ihan normi ruokavaliolla, joten varmaan on maitosuulla natustellut nallea ja sitä kautta meidän poika sai maitoa kitusiinsa.

      Kuinkakohan kauan ruokajämät "säilyy", esim syöttötuolin puuosissa tai leluissa? Annatko sä sun lapsen leikkiä kyläpaikassa kaikilla leluilla ja kuinka tarkkana oot ettei sit hiero silmiä käsillä, ja että kädet pestään leikin jälkeen? Mä en oo enää jaksanu stressaa niin, mut vissiin pitäis. Vauvana kun kaikki tavarat meni suuhun niin piti olla tosi tarkkana jos paikalla oli maitosuuvauvoja. Nyt keväällä ja kesällä ollaan tavattu muita lapsia pääosin ulkoillessa niin näistä ei oo tarvinnu senkään takia huolehtia. Äh, oonkin jo unohtanu kuinka veemäistä oli kun joka muskarin ja perhekerhon jälkeen poika oli kipeenä! Ja sit piti olla se hysteerikkomutsi, joka heiluu wipesien kanssa ja ravaa lapsen kanssa jatkuvasti käsipesulla. Muualla syöminen oli kans ihan tuskaa, koska syöttötuolit on ravintoloissa, lasten leikkipaikoissa, ja ihmisten kotinakin aina ihan täynnä ruokajämiä ja poika on sellanen väkkärö et pitää kaikki knöllit tonkia ja koittaa.. Ala siinä sitten kyläpaikassa hinkkaamaan toisen tuolia, hullun leimanhan siitä saa, mut pakko..

      Luulin jo et tällanen olis ohi mennyttä aikaa:(
      Onneks ei kuitenkaan mitään pahempaa tullu kun määrä oli niin pieni, maitoaltistuksessa sai aikanaan nokkosrokon lisäksi hengenahdistusta ja oksensi monta kertaa. Vasta sprilla annettu ventoline ja kortisoni auttoi hengitykseen.

      Mut ehkä mä vielä mietin et kuinka järkevää on testata maitoa jo nyt.. Jotenkin kun on ollut hyvä kausi niin sokeutuu tälle hommalle ja ajattelee että kaikki allergiat on nyt väistymässä. Reality check.

      Mut joo, nyt nukkumaan ja aamulla näyttää taas elämä paremmalta.

      Linda

      Poista
    5. TODELLA tuttua!! Heti kun kailottaa hyvää kautta, niin sieltähän se on jo nurkan takana tulossa, se kammottava vaihe!!

      Tuosta muiden leluilla leikkimisestä. Mehän ei olla kovinkaan paljon näiden kahden vuoden aikana vierailtu eri paikoissa, ei käyty muskareissa eikä perhekerhoissa. Yleensä olenkin juuri tuon takia kutsunut pääsääntöisesti meille kylään vieraat. Mutta toki silloin, kun ollaan eri paikoissa, niin mietin samaa, että miten tuo vieraille ruuille altistuminen lelujen kautta näkyy. Yritän tietenkin estää sen, minkä pystyn, ettei Pikkusankari työntäisi kaikkea mahdollista suuhun, mutta työntäähän hän, ja tietenkin refluksilapsi kun on, niin kaikkihan sinne suuhun laitetaan, vaikka ehkä tämän ikäiset eivät enää normaalisti leluilla suuta niin kaivele, kun hampaat on jo kaikki yms. mutta kyllä meidän poikamme!
      Kädet pestään aina kuin itsekin, eli ennen ruokailua, vessan jälkeen ja kun tullaan kotiin. Ja tietty, jos koskee johonkin likaan. Mutta ei siis sen suuremmin olla pesetetty. Ois tosiaan varmaan voinut!

      Me itse pestään Pikkusankarin lelut säännöllisesti (ehkä kerran kuussa), koska meillä käy tosi allergisia lapsia välillä kylässä ja tietenkin senkin takia, että meillä käy myös "normaaleja" lapsia kylässä leikkimässä Pikkusankarin leluilla.

      Meilläkin poika on todella kova pistämään KAIKKI irti lähtevä suuhun, joten missä tahansa ollaan, niin perässä kontataan IHAN KOKO AJAN!!

      Meillä tilanteet ovat niin vaihdelleet, joten en ole koskaan selkeästi saanut kiinni, mikä on johtunut leluista, ja mikä esimerkiksi lattialla olleesta murusesta, joka piti työntää kurkusta alas... Monipuolinen soppa siis on tämä, eikä millään paraskaan salapoliisi pysty aina jäljittämään eri oireiden syytä :-(

      Onneksi teillä oireet jo väistyivät. Realiteetit ovat välillä kovat tässä sairaudessa. Ja oma pää se tahtoo aina uskoa johonkin parempaan, kuin mitä ne realiteetit ovat...

      Toivottavasti sait nukuttua <3

      Poista
  2. Voisin kommentoida yhdellä sanalla tässä : AMEN! Olen niin samaa mieltä julistuksestasi, sillä erolla että mä en vielä tiedä, miten oma elämä tästä muovautuu, kun joskus pääsen syömään sitä mitä haluan... Usein ihmettelen itseäni ja sitä, mitä olen tehnyt ja teen. Yli 1 1/2 vuotta jo mennyt siitä kun aloitin mun 3-8 ruoka-aineen dieettini. Tätä on oikeastaan vaikea edes käsittää mitä tää elämä oikeasti on joka päivä. Itsekään en oikein sitä käsitä, miten tässä pysytään vieläkin hengissä ja jaksetaan tätä. Kai se vaan on niin kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole. Toisaalta mitä enemmän aikaa on kulunut, varsinkin vuoden dieetin jälkeen tämä viimeinen puolivuotta on ollut todella helppoakin aikaa henkisesti. En enää muista miten muuta ruokaa tehdään tai miltä se maistui. Eilen sain taas sen kokea, kun meillä oli tytön 2 v synttärit. Kaikki ne herkut pöydässä, ei värähtänyt missään. Ei tullut enää edes jälkikäteen sitä kamalaa itkuhysteriaa siitä, mitä joudun kärsimään. Ei mitään monen päivän itsesäälissä kierimistä. Mua enemmän nykyään jopa pelottaa se, että tämä dieetti loppuu kuin että se jatkuisi vielä. Pelkään miten vaikeaa on kehon tottua syömään erilaisia ruokia, mausteita, raaka-aineita. Pientä etukäteistuntumaa olen saanut, kun tehtiin mun kautta 2 cm ruisleivän siivulla altistus, olin yhtä kipeä kuin lapsikin :(. Mä en tiedä, onko mulla voimia ottaa vastaan itselle tämä tuleva kuntoutusprosessi. Se tuntuu jopa rankemmalta kuin elää tällä possu-bataatilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän: muutokset pelottavat aina. Olisi vain turvallisempaa jatkaa koko loppuelämä tuolla samalla kaavalla, kun siitä on niin tullut tottumus, eikä osaa enää kuvitellakaan muunlaista syömisrituaalia. Ja kun on niin urautunut tuohon samaan, niin kyllä se sitten todella ravistelee, kun pääset eroon tuosta sun dieetistä. Mua vähän ja vähän enemmänkin jo hirvittää sun puolesta, että miten meetkään ihan solmuun uusien ruokien kanssa, kun mäkin jo mun vuoden dieetillä menin... :-( Minä tuen sua Anu sitten siinä ja jankkaan siinä vieressä, että "ei noin paljon tuota ja tuota kerralla eikä missään nimessä heti perään uutta ruoka-ainetta"... :D

      Poista
  3. Ihana kirjoitus!
    Mä nimittäin mietin toiselta kannalta tätä samaa aihetta kun lomailin. Kaikki alkoi siitä kun kävin BurgerKingissä ja ostin Voguen vieressä olevasta lehtikioskista.
    Mietin siis sitä, mikä ihme on yhteiskunnassa vialla, kun Anorexia Nervosa on "vakava psyykkinen sairaus" kun Sairaalloinen Liikalihavuus koetaan ihmisen "omaksi syyksi". Jännä juttu sinänsä, koska syömiseen on myös monia syitä - eikä ne syyt ole aina itsestä riippuvaisia.
    Voguessa oli mielenkiintoinen artikkeli designer-vaatteista, jotka kuvaajaäiti oli saanut lahjaksi, mutta ne sopivatkin täydellisesti äidin 11-vuotiaalle tyttärelle. Onko meidät kaikki aivopesty tähän laihuus-ajatteluun jollain tasolla? Mietin myös, miten saan taottua mahdollisesti tulevaisuudessa lapsilleni, että he ovat upeita juuri sellaisina kuin ovat? Että itsetunto on parhain asuste, mitä voi kuvitella omistavansa.
    Lueskelin myös ikisuosikki-oopperadiivasta, Maria Callas'ista. Hän oli syönyt lapamatoja pysyäkseen laihana!! Hyh!
    Kaipaavatkohan ihmiset enemmän tarkoitusta elämäänsä nykyisin? Mietiskelin myös uskontoja (Itse laulan kirkossa jouluisin, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa). Näyttää siltä, että jos Itsellä ei ole virallista 'uskontoa,' kehittyy tilalle toinen. Oli se sitten pyhä fetakuutio, life coachaus, ahmiminen, jooga tai mikä tahansa muu 'elämäntyyli' - Onko se sittenkin vain perinteistä turvan hakemista joltain muulta taholta uskonnon tyyliin?
    Itse uskon voihin ja kermaan! JA vaikka tuskailen useinkin peilin edessä farkkujen, paitojen, mekkojen ja makkaroiden kanssa, voin silti sanoa, 'Vanhana Langanlaihana,' en ikinä haluaisi luopua näistä kurveistä, mitä kupeillani on!
    *Stk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipas sieltä upeita ja mielenkiintoisia ajatuksia ;-)

      Itse oon myös pähkäillyt, miten kerron lapselleni omat kaunes- ja hyvinvointikäsitykseni järkevästi perustellen, kun ne ovat erilaiset verrattuna yhteiskunnan suoltamiin normeihin. Aluksi totesin, että tehtäväni ei ole niin vaikea kuin tyttärien äideillä, mutta alkaa kyllä näyttää siltä, että pojat kärsivät yhtä enemmän ja enemmän syömishäiriöistä ja erilaisista ongelmista syömisen suhteen nykyään.

      Tuo on varmaan totta, että jos ihmisellä ei ole muuta "sitä jotain", niin sitten se voi olla syöminen/syömiseen liittyvä ongelma, varsinkin, jos on yhtään luonteeltaan kallistunut kulkemaan muulla tiellä kuin kultaisella keskitiellä.

      Meidänkin perheessä uskotaan voihin ja kermaan :-) Ja kyllä täälläkin tuskaillaan entisten vaatteiden sopimattomuutta, mutta niin, että vaatteet ärsyttävät, ei minun vartaloni, joka niihin ei enää mahdu :D

      Ja Stk, voin rehellisesti sinulle sanoa, että sinä olet mielestäni niin mahtavan upea ja kaunis ja ihana nainen, ja todellakin enemmän kaikkea tuota nyt kuin ennen ;-)
      Halaukset! p.s. toivottavasti nähtäis kesällä!

      Poista
  4. Ei tätä sun tekstiä voinut lukea ilman silmien kostumista.. Terveisin imetysdiettaaja, joka haaveilee suklaasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en lähde sulle nyt latelemaan mitää latteuksia, että "joskus se dieetti kuitenkin loppuu" jne., koska silloin se ei juuri paljoa auta, kun on se pahin (suklaan)himo päällä!!
      Mutta nostan sulle hattua, sillä teet toooodella ison työn lapsesi eteen! Minä tiedän, miten ison, ja se on ISO työ se. <3

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs